sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Puikot suhisevat

Täällä on ollut pidemmän aikaa valmiita töitä odottelemassa valokuvaamista. Tänään sitten törkyaikaisin alkaneiden töiden jälkeen rättiväsyneenä pakotin itseni kuvaushommiin, jotta ehdin hyödyntää valoisan ajan. Otin tästä Milon villapaidasta n. 50 kuvaa, joista yksikään ei oikein onnistunut. En jostain syystä väsymyksen kohmeltamilla aivoillani voinut etukäteen tajuta, ettei jackrusselinterrieriä voisi vähempää kiinnostaa joku kulahtaneen villapaidan esittelysessio hyvin nukutun päivän jälkeen. Paidasta tuli mielestäni kuitenkin oikein kiva ja ihanan värinen. Etenkin olen iloinen siitä, että tuhosin huomattavan määrän jämälankoja tähän kaksinkertaisina. Nyt voi taas kenties ostella kohta lisää... Minähän en pidä koiran pukemisesta, varmaan vähemmän kuin Pikku-Milo itse, mutta näillä pakkasilla vaihtoehtoja ei paljon ole. Villapaita on hyvä lisä tuulenpitävän puvun alle, kun on hurjan kylmät säät.
 
Kyllä, The punainen pallo apunani sain
hetkeksi hänet pysymään aloillaan...
 
Helpompi kuvattava näin yksikseen.. ;)
 
Häntä vispaa niin hitokseen!
 
Koiratarvikkeet eivät tähän loppuneetkaan, sillä työkaverini pyysi minua tekemään hänen chihulleen villapaidan. Tosiaan, minulla ei mitään ohjetta näihin kumpaankaan paitaan ollut, vaan tein mutu-tuntumalla ns. mittojen mukaisesti ja mahdollisimman paljon joustinneuletta käyttäen. Se antaa anteeksi muotoseikkoja, ei kiristä ja purista kovin helposti. Huomenna vien paidan töihin, ja jännittää kyllä aika paljon, onko tuo sopiva. Työkaveri toivoi juuri tuota neulospintaa selkään ja sinällään se onkin hyvä malli, kun on melko joustavaa. Lisäksi hän halusi valjaiden renksua varten aukon yläselkään. Se oli minulle haastavaa ja toiseksi ei voi koiraa ja valjaita näkemättä tietää yhtään missä kohtaa tuon aukon pitäisi olla. Nyt siinä on sitten kaksi epämääräistä aukkoa, toivotaan että olisi edes sinne päin. Jos tämä on sopiva, tämä on mielestäni oikein nätti ja varmasti lämmin.
Koska tuota kaksinkertaista Seiskaveikkaa jäi reilusti yli, minä tein itse työkaverillekin lämmikettä jalkoihin.
 
 
Ps. Pikku-Milo päätti myös mieluummin esittää kuollutta, kuin pysähtyä kesken palloleikin ihan vaan poseeraamaan. No, ensi kerralla vedämme 10 kilometrin lenkin ennen vastaavia toimenpiteitä.
 
 

lauantai 11. tammikuuta 2014

Aherrusta

 
Tässä me teemme sukkia. Välillä vähän ahdistaa.
Koiraa nimittäin, kun lanka tai kerä koskettaa
yllättäen arvon turkkia tai puikko putoaa maahan.
Puikon nostaminen vaatii kärsivällistä odottelua,
kunnes saa taas asennon otettua takaisin.
 
Tässä ne sukat nyt ovat. Ja ihan mulle itselleni!
Tuo mukavannäköinen ja helppo kuvio
on napattu Novitan sukkalehden yhdestä
sukkamallin osiosta. Enhän mä enää muuta
tarvitsekaan kuin tuon sukkalehden, kun
se tuntuu olevan toimiva raamattu minulle
opetellessani uusia juttuja!
Ja ne uudet jutut eli niiden opettelu tuntuu olevan nyt mun juttuni.
 Kiitos vaan salaiselle neuleystävälleni vuosien takaa,
hän minulle tuon lehden aikoinaan lähetti.
 
Tässä mä kävin vastaamassa puhelimeeen. Sillä välin oli laaduntarkastaja
jo ehtinyt ottaa paikat haltuun.
 
Kuva on vähän hätäinen, (muutenhan mun kuvat
eivät ikinä ole...) mutta ompelin aika onnistuneesti
uudet tyynynpäälliset sohvalle. Ilahduin
ohjeesta, jossa vältti vetoketjun. Se olisi
ollut liian haastavaa. Tässäkin jännäsin kokoajan milloin mokaan.
Mutta oonkin hankkinut kivan ompelukirjan, jossa on kaikki ohjeet kuvitettuja.
 Pösilökin voi siis onnistua! Pitkään on tehnyt
mieli hankkia paljon värikkäitä asioita kotiin, kun
värit tuntuvat nykyään ilahduttavan kovasti silmää. Kodin
ykkösessä oli kankaita niin törkyhalvalla, että uskalsi
ottaa riskin ja vaihtaa suoraan valkoisista verhoista
räväkkäämpään raitaan. Olisi siellä ollut
muitakin vaihtoehtoja, vielä isompia muutoksia,
mutta aloitetaan nyt tällä pikkuhiljaa. Pitäisi jossain
kohtaa päästä eroon tuosta väärän värisestä sohvasta,
niin voisi miettiä muitakin ratkaisuja. Sohvan väri vie paljon
huomiota olohuoneessamme, vaikka olenkin yrittänyt
piilotella sitä viltin alla...
Tässä torkkupeitto, josta joskus mainitsin. Ja uudet verhot,
johon jalkani sulautuvat näköjään täydellisesti. Jälleen
opin uutta! Loppujen lopuksi tuon teossa
karseinta oli niiden palojen piirto ja leikkaus. Ja se,
kun ne ei jostain syystä kuukauden jälkeenkään
viitsineen yhdistyä itsestään, vaan makoilivat
vaatehuoneen hyllyllä. Lopulta kun tartuin toimeen, ompelu
meni kivasti. Olihan mulla se pösilöiden kuvitettu ohjekirja tässäkin nimittäin
käytössä. Tuo onkin kivasti rytyssä jo kuvassa,
koska pääsi aika pian tämän päiväunihirmun käyttöön. Tämähän
on aika pieni, koska oli tosiaan vain kokeilu. Vaan kyllä mä siitä
tarvittavan lämmön hyviin päiväuniin olen saanut oikein onnistuneesti.
 
Ps. Torkkupeitosta ei valitettavasti löydy tekovaiheesta kuvaa. Sain niin hirveitä raivareita koiralleni siinä vaiheessa, kun palat olivat järjestyksessä lattialle levitettyinä, että koirarukka ei lopulta uskaltanut tulla lähellekään tapahtumapaikkaa. Mutta siis joo, kyllä se ehti tuhota kaiken pariin kertaan. "Mä tästä vaan pikaisesti kipaisen ohi." "Jos mä pikkuisen ravistelisin tätä mun pehmoleluani tässä." Mutta kun jackrusselinterrieri haluaa osallistua kaikkeen. Ja niinhän se osallistuukin. <3
 

maanantai 6. tammikuuta 2014

Loppu ja alku

Turha kai sitä on yrittää mennä sänkyyn kieriskelemään ja odottelemaan Nukkumattia, se tuskin kahden viikon lomailun jälkeen on yhtään sen motivoituneempi töihin palaaja kuin minäkään. Tosiaan, vetelin aivan viimeisiäni ennen joulua. Väsymys karkasi käsistä ja vei minua 6-0. Nyt olen ainakin levännyt ja tehnyt oikeastaan pelkästään mieluisia asioita kahden viikon ajan. Niin mieluisia, että ymmärsin: on ollut osittain myös hyvä asia etten osaa juuri lomia viettää. Siihen tottuu, liiaksikin. Tänään sitä sitten vasta kuilun partaalla ollaan keikuttukin, kun tämä autuaallinen kotimuffailu ja epämiellyttävien asioiden tekemättömyys päättyy. Kylään on saapunut tuo tuttuakin tutumpi sunnuntaiahdistus potenssiin kymmenen, vähintään. Ja epäreilua, koska onhan sentään maanantai.
 
Lomalla ehtii myös miettiä asioita, mutta hieman kauempaa ja sopivissa suhteissa tarkasteltuna. Ei siis tapani mukaan impulsiivisesti, tilanteen ollessa päällä, kenties mahdollisen hermoromahduksen partaalla. Näin ollen toivoisinkin, että kykenisin tänä vuonna ottamaan elämän ohjakset kauniisiin kätösiini ja huokailun ja vinkumisen sijaan tehdä jotain niille elämäni epäkohdille, joihin pystyn vaikuttamaan. Ja vielä tärkeämpää: olisi ihan kiva osata myös lopettaa niiden asioiden murehtimisen, joille ei voi mitään. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta minä yritän.
 
Loman aikana sain tehtyä kivasti käsitöitä, niinkin kivasti, että hartiani ovat kuin kivimöykyt. Olen tässä öisin harrastanut elottomien sormieni elvytysjumppaa, ( sen jälkeen kun olen varmistanut, että ne sormet ovat edes minun ja kiinni käsivarteni päässä ) kun kädet ovat aivan puutuneet ja tunnottomat. En uskalla googlettaa, onko tuo normaalia, koska google uskottelee sen jälkeen minulle n. 38 uutta diagnoosia. Epäilen kuitenkin maalaisjärjellä, että nyt on vähän verenkierto-ongelmaa ja pitää zumbata tosi ahkerasti, jotta niska-hartiaseutu vetreytyy. Mutta, tässä yksi lomani ilahduttava aikaansaannos, Tilda-pupu. Otin tästä uudesta ja sitten pari vuotta sitten tekemästäni pupusesta kaverikuvankin, mutta en voi julkaista sitä täällä. Vanha pupuraasu näyttää nimittäin aivan ryysymytyltä tämän uuden rinnalla. Mutta se olikin ensimmäinen Tilda-tekeleeni. Nämä Tildahommat ovat aivan ihania mielestäni, mutta vaativat paljon aikaa ja hermoja. Tämänkin nenän purin ja tein uudestaan kolme kertaa.
 
 
 
Lopuksi vielä, te tarkkasilmäiset blogini pikku tiirailijat, jotka olette taatusti käynti toisensa jälkeen ihmetelleet miksi "Yöpöydällä nyt" -osiossa on ollut jo kohta puoli vuotta sama kirja. Mulla ei edes kyllä enää ole yöpöytää tilaratkaisusyistä, mutta toiseksi, luin pitkään ja hartaasti erittäin hyvää kirjaherkkua kesästä saakka. Mikäli pidät sarkasmista ja pienistä hyvän maun rajan ylityksistä, suosittelen ehdottomasti lukemaan Frank McCourtin kirjan Seitsemännen portaan enkeli. Takakannessa lukeekin, että "Naurattaa melkein koko sen ajan, kun ei itketä." Ei voisi ehkä paremmin tätä kirjaa ja sen mukaansa tempaavaa kieltä ja kerrontaa kuvata.
 
Ei kun vaan päivä kerrallaan eteenpäin, mars!