lauantai 21. helmikuuta 2015

Aamuista

Kerronpa teille jotain meidän aamuista. Olen melko vakuuttunut siitä, että jackrusselini kuonoon on asennettu jonkinnäköinen pieni ilmatieteen laitos tai vähintään ilmapuntari. Nyt tulee aika pitkä kirjoitus koirastani, joten jos koirajutut eivät kiinnosta, voit hilata alaspäin nähdäksesi keskinkertaiset villasukat. ;)
 
 
 
1) Vapaapäivän aamu. Iloinen pikkukoirani odottaa jokaista pientäkin elettä, jotka osoittaisivat minut, ruokavaltiaan heränneeksi. Meillä ei ole ok herätellä ennen aikojaan, varsinkaan kun syy ei Pikku-Milon kohdalla ole lähes koskaan ulkoilun tarve vaan armoton nälkäkuolema. Milo tietää, ettei kannata herättää nukkuvaa karhua. Se kaivautuu peiton alta ensimmäisen elonmerkin huomatessaan lähietäisyydelle tuijottamaan, mutta pysyy hipihiljaa, eikä tule nuolaisemaan naamasta. Se tietää, etten ole aamuisin kovin iloinen ihminen, jos minut herätetään väärään aikaan. Riippumatta siitä, montako kertaa olen jo painanut torkkunappulaa. Se ei ole heräämistä.
   Kun vihdoin nousen ylös, siinä ei paljon iloisesti tervehditä ja hyviä huomenia toivoteta, vaan Milo ottaa täyden spurtin keittiöön ja pyörii siellä kuin hyrrä, kunnes rauhoittuu ruokakupin tullessa nokan eteen: vain luvan kanssa saa ottaa. Kun koira huomaa ruokailun jälkeen, että tässä ei olekaan nyt emäntä ja isäntä poistumassa työmaalle, se alkaa iloisesti leikkimään heti ja puuhastelee kaikenmoista.
   Hyvällä säällä Milo lähtee oikein mielellään ulos vapaapäivien aamuina. Tänään ei ollut Milon ilmatieteenlaitoksen mukaan hyvä sää: vettä tuhruaa, liukasta ja märkää joka puolella. Välittömästi kun alan pukea ulkovaatteita päälle, koira lopettaa leikkimisen kuin seinään ja heittäytyy sänkyynsä nukkumaan, kuin olisi useammankin päivän univelka takana. Uloslähtökehoitukset kaikuvat kuuroille korville. "Mä nukun." ilmoittaa jokainen solu juuri äsken riehuneessa koirassa. Lopulta menen hihnan kanssa hakemaan koiran koristaan, ja lähdemme hyvin vastahankaisesti kohti kurakelejä. Näyttää varmaan ulkopuolisen silmään mielenkiintoiselta, kun koira näyttää aivan lyödyltä ulkoilun ensimetrit. "Toi pakottaa mua! Tehkää eläinsuojeluilmoitus!"
   Palaamme kotiin, ja voisi tietenkin kuvitella, että tuo totaalinen, täysin lamaannuttava väsymys jatkuisi, mutta mitä vielä. Milon itsenäinen leluilla leikkiminen alkaa jälleen välittömästi ja jatkuu todennäköisesti koko päivän. Muihin päivän ulkoiluihin Milo lähtee mielellään mukaan.
 
Salainen vaanija!
 
2) Työpäivän aamu. Iloinen pikkukoirani toimii ruoan suhteen samalla tavoin, kello on useimmiten tässä kohtaa 3.30. (kyllä, heräilen noihin aikoihin töihin useimmiten) Kolmeasataa keittiöön, pakolliset ympäripyörimiset hoideltu ja ruoka nanosekunnissa naamariin. Menen pesemään hampaita, ja Milo tulee vessaan antamaan yhden pusulipaisun per paljas jalka. Se tajuaa, että nämä ovat töihinlähtörituaaleja, joita teen. Siispä näiden kahden pusun jälkeen en enää toviin koiraa näe. Enkä näkisi, jos en joutuisi etsimään. Se painuu välittömästi nukkumaan, ja on mestari kaivautumaan huomaamattomasti peittojen alle. Kun olisi uloslähdön aika, ei auta, että puen ulkovaatteet. Pyytäminen ei auta. Hihnan kolistelu auttaa, jos ulkona ei sada tai ei ole pakkasta. Jos sää on huono, lopputulos on se, että minä ja hihna etsimme lymyilevää, hengitystäänkin satavarmasti pidättävää kuuden kilon pikkukoiraa peittokasoja tunnustellen. Jostainhan sen lurkin on löydyttävä! Peiton alta löytyy lopulta hyvin ärtyisästi mulkoileva otus, joka venyttelee teatraalisen pitkät tovit ja lopulta löntystää kuin parahinkin koiravanhus eteisen lattialle makaamaan - niin, että valjaiden laitto on erityisen vaikeaa. Sitten lähdemme taas ulkoilmaan, ja palatessa Milon unihiekat on jälleen kerran karistettu välittömästi. Onhan minun aamupalan aika! Joskus on saanut juustoa, ja sen takia aina kannattaa pönöttää paikalla kärppänä. Joskus tekisi siinä kohtaa mieli käskeä koiran painumaan sinne missä pippuri kasvaa, kun ensin houkuttelet sitä pois unikoloistaan monta minuuttia, mutta juusto kyllä kelpaisi, kiitos vaan!
 
Mutta toisaalta, mitä tähän voisi nyt sitten sanoa. Itsekään en ole aamuisin parhaimmillani, jos ei lasketa vapaapäivän aamuja levättyjen öiden jälkeen. Aamupala on minullekin tärkein ateria päivästä, en pärjää ilman sitä ja pelko pyörtymisestä on muistissa, kun niin on muutaman kerran käynyt kun olen ilman aamiaista ollut liikkeellä. Aamut ovat välillä meillä niin kovin vaikeita, kun kukaan meistä kolmesta ei haluaisi liikauttaa ruhoaan yhtään mihinkään velvollisuuksiin, varsinkaan ennen Hesarin saapumisaikaa, MUTTA. Voiko tällaiselle epelille nyt kuitenkaan olla vihainen?
 
Koiratarinoinnin lopuksi laitan vielä kuvan yksistä tilaussukista, jotka tein viime viikolla. Lankana on 7 veljestä ja kokoa 44.
 
 
Nyt pitäisikin keksiä joku kiva vapaan viikonlopun käsityö. Ehkäpä voisi ommella jotakin. Mukavaa viikonloppua!
 
  

2 kommenttia:

  1. Meidän koira on aamuisin hyvin rauhallinen (on nirso, joten ruokakuppi ei pahemmin kiinnosta), mutta lenkille lähtee mielellään säässä kuin säässä.

    Sukat ovat oikein nätit!

    VastaaPoista
  2. Pienellä olennolla on suuri ego ja luja tahto. Kun tuossa olennossa on vain off tai on- nappi, niin sen mukaan mennään.. :) Wuff! Tosi kauniit sukat.
    T: Sinipiika

    VastaaPoista